“Life is what we make of it. Travel is the traveler. What we see isn’t what we see but what we are.” Fernando Pessoa
Lissabon oli kerrassaan hurmaava kaupunki. Mieleen tuli San Francisco, sillä vanhat ratikat kuskasivat asukkaita kapeita ja mäkisiä katuja pitkin ylös ja alas aivan kuten Kaliforniassakin. Kaupungistä löytyi myös pitkä punainen silta.
Oli Lissabonissa myös paljon omaa persoonallisuutta. Katukuvaan kuului upeita vanhoja kaakeleilla päällystettyjä rakennuksia, toreja ja patsaita, merenrantaa ja linnoja. Yksi hauskimmista Lissabonin löydöksistä oli kuitenkin Ausseista tuttu Rachel, kenen jälleennäkeminen sai mut kipuamaan innostuksesta hartioille saakka.
Kolme päivää Lissabonissa meni siivillä ja vielä jäi monta kaupunginosaa koluamattakin, vaikkei valtavasta paikasta olekaan kyse. Tämä Euroopan top-kohteeksi äänestetty mesta on kyllä kaiken maineensa veroinen, suosittelen!
Lissabonista busseilimme Penicheen, joka osoittautui minikokoiseksi rantakyläksi. Peniche houkuttelee lähinnä surffareita hyvän aalto-takuunsa ansiosta. Kaupungilla ei juuri ihmisiä näkynyt, mutta Tinderin puolesta tää oli kyllä ykkösmesta, haha! Penichessä tuulen tuiverrus pakotti pukeutumaan yhtenä päivänä villatakkiin, mutta silti surffilla sain kasvoni kärtsättyä. Kerrassaan symppiskohde, jonka edustalla olevaa Berlengan saarta Henna myös kovasti kehui (http://hennariikkamaria.blogspot.pt) -minun fiilistellessäni aaltoja.
”Oh salty sea, how much of your salt
are tears of Portugal!” Fernando Pessoa
Viimeisenä etappina Portugalissa Castello Branco, jonne Henna jäikin sitten asustelemaan. Kaupungista löytyi paljon punatiilikattoja, kiva uima-allasalue ja frozen yogurttia Pina Coladalla (mieletön combo!).
Lombokin jälkeen viimeinen viikko vierähti Balilla, ennen kuin tuli aika vaihtaa valtiota. Matkakumppamme Ninja lähti kolmen viikon jälkeen takaisin kotiin ja me matkustimme maailman toiseksi suurimmalle saaren Borneon pohjoisosaan Malesian maanperälle.
Laskeuduimme kuoppaisen lentomatkan jälkeen Kota Kinabaluun, joka on Pohjois-Borneon eli Sebun isoin kaupunki. Kota Kinabalussa ensimmäinen päivä meni aasialaisia ostoskeskuksia kierrellessä, sekä kaupunkiin tutustuen. Kaupunki tuntuikin ihanan järjestelmälliseltä kaaottisen Balin jälkeen. Liikenne oli järkevä, kadut siistejä eikä lainkaan kaupustelijoita. Kävelimme innoissamme koko päivän ristiin rastiin tutustuen satamaan, ruokatoreihin, hedelmämarkkinoihin ja näköalapaikkaan josta avautui koko kaupunki.
Kota Kinabussa innostuimme myös uudelleen paikallisesta ruuasta Balin länsimaisten kattausten jälkeen. Ollaan syöty kalamarkkinoilta tuoreita rapuja, kanavartaita eli ’chicken sate’ katukojusta, sekä roteja joita jäin viime Malesian reissulta kovasti kaipaamaankin. Roti on lettumainen eväs jonka voi vedellä täytettynä tai kastikkeen kanssa niin makeana kuin suolaisenakin.
Toisena päivänä lähdimme yhdelle kaupungin edustalla sijaitsevasta neljästä pienestä saaresta. Valitsimme kohteen summamutikassa, mutta perille päästyämme vaihdoimmekin suunnitelmaa sillä näytti ettei rannalla ole kaikilta kiinalaisilta meille tilaa. Kiinalaisen uuden vuoden takia sesonki oli siis päällä. Matka saarelle kesti about vartin ja maksoi 30 malesian ringiä joka tarkoittaa n. 6,5€. Saimme onneksi jatkaa matkaa seuraavalle saarelle Mamutikille, joka näyttäytyikin huomattavasti rauhallisempana. Päivä vierähti mukavasti biitsillä ja snorklaten. Illalla lähdimme mekin viettämään uutta vuotta ruotsalaisten dormikämppistemme kanssa paikalliseen foodcourtiin jossa molemmat testasimme jotain uutta; J dumlingseja ja minä friteerattua jäätelöä (ensi kerralla jätski jätskinä). Lisää tunnelmia KK:sta voit katsoa Joonaksen blogista http://www.jpesonen.com
Kolmantena aamuna hyppäsimme bussiin kohti sitä Borneon ydintä, eli viidakkoa. Matka Sepilokiin kesti 6h ja maksoi 43 malesian ringiä eli lähemmäs 10€. Varasimme yhdeksi yöksi jugle resortin johon saapuessamme meitä vastassa oli lohikäärmetanssit ja ilmainen lounasbuffee uuden vuoden kunniaksi. Seuraavana päivänä alkaisi kolmen päivän retki Kinabatangan joelle (370ringiä=80€).
Ohjelmassa oli jokiristeilyitä ja viidakossa käyskentelyä niin pimeällä kuin valoisankin aikaan. Oppaamme Ramzay ajoi venettä ja bongaili samalla eläimiä uskomattoman harjaantuneella silmällä. Joen varressa näimme naurettavia nenäapinoita, krokotiilin, harvinaisia lintuja sekä sen kaikkein odotetuimman eli orankin. Orankit ovat Borneon harvisuus ja niiden paikallinen nimi orang utang tarkoittaa paikallisella kielellä metsän miestä.
Viidakkoretkey yö aikaan osoittautuivat huomattavasti antoisammaksi kuin päiväkävelyt. Päivällä tarvoimme mutaisan viidakon läpi syvemmällä sijaitsevalle järvelle. Ainoana asiana mukaan tarttui iilimato joka yritti päästä maistamaan mun verta, ällöä!! Yökävelyllä näimme sen sijaan mielettömän suloisen (mutta vaarallisen) ghost monkeyn, nukkuvia värikkäitä lintuja, jäätävän kokoisen myrkkyhämähäkin ja pari pikku sammakkoa.
Retki oli kokonaisuutena oikein mukava ja satuttiin kivaan porukkaan kahden nuoren aussitytön, ranskalaisen olutfanin ja kiinalaisen opettajan kanssa 😀
Lähtöpäivänä kävimme vielä orankien pelastuskeskuksessa Sebilokissa lähellä ensimmäisen yön majoituspaikkaa. Orankien ihmismäisyys tuli meille todella ilmi kun pääsimme viettämään upean hetken kolmestaan yhden orankin kanssa. Vapaana viidakossa elävät orankit syötetään keskuksessa kahdesti päivässä, jolloin turistit päästetään seuraamaan tapahtumia. Me oltiin lähdössä pois alueelta kun yksi oranki tuli siltaa pitkin vastaan ja jäi ihmettelemään paikoilleen. Saimme hetken ikuistettua ja voi miten symppis tuo otus olikaan! Samassa pihapiirissä sijaitsi myös karhutarha, jossa oli pieniä karhuja (sun bear) jotka kylläkin tekivät vaikutuksen kookoksen avaamistaidoillaan, sekä kiipeämällä n. 20 korkeuteen puuhun. Jos jotain karhua kutsuisin nallukaksi, niin näihin pötkylöihin tuo kuvaus kyllä sopisi.
Aktiviteettipäivien jälkeen hyppäsimme jälleen bussiin kohti Kota Kinabalua eli KK:ta josta toivottavasti saamme lähipäivinä lennon Filippiineille.
Vuorikiipeilyn jälkeen otimme auton alle kohti Lombokin Kuta beachia. Yhtäkkiä kyytien hinnat olivat pilvissä ja maksettiin parin tunnin matkasta 75 000 rupian kiskurihinta. Lupauksiin kuului hyvä auto ja privakyyti mutta paku oli paska ja kuski keräsi kyytiin kaikkia paikallisia matkalaisia tien varrelta.
Perillä Kutalla tingittiin kiva hotellihuone ilmastoinnilla kolmeen sataan. Paikassa oli allas ja wifi mutta
ravintolapalvelut hämmenti. Aamiaisella ei saanut paahtoleipää vaikka listassa se oli. Illallisella kaverit olivat syöneet ennenkuin minun ruoka oli varmaan edes alettu tekeille. Ja vielä kun annoimme paikalle mahdollisuuden (koska sade ei houkutellut kaduille), niin kanaruuasta puuttui kana, kreikkalaisesta salaatista fetat ja kokiksesta hapot. Low seasonin aikaan on ymmärrettävää, ettei kaikkia ruokia ole saatavilla, mutta pieni päivitys menuun auttaisi asiaa paljon ja pettymyksiltä vältyttäisiin.
Aamulla aikomuksena oli ottaa skooterit alle ja lähteä surffaamaan, mutta kappas sadetta. Päätettii sitten lähtee takas Gilille -meidän ”kotisaarellemme”. Lombokin vastoinkäymiset kuitenkin jatkuivat vielä niin että saimme edellisaamuna pyykkiin viedyt vaatteet litimärkinä takaisin. Osa myös puuttui ja niitä piti käydä viel pari kertaa kyselemässä takaisin..
Otettiin auto Bangsalin satamaan parin tunnin (250 000rupiaa) päähän mutta perillä selvisi ettei tulomatkamme kyyti eli puplic boat kuljekaan tuulen takia joten voisimme maksaa seitsenkertaisen hinnan ja mennä yksityösveneellä Gili T:lle. Meillä oli ostettuna paluulippu Gililtä Balille, mutta jutellessa selvisi myös se että luultavasti koko tammikuun aikana veneet eivät enää kulje myrskyn takia. Päätettiin sitten laittaa tulille suunnitelma b joka tarkkoittaisi ajomatkaa takaisin toiselle puolelle saarta ja neljän tunnin lauttamatkaa suoraan Balille. Kas vain, sinne hurahti taas yhteensä 500 000 rupiaa.
Tuloksena paljon turhaan kulutettua rahaa, paha mieli ja tuhlattu päivä.
Harmi että kaikki leimautui nyt Lombokiin, sillä paikassa oli kyllä
potentiaalia hiljaisen hiekkarannan ja pienen kyläyhteisön ansiosta. Kokemukset muodostuvat aina monen asian summana ja tällä kertaa sade, vastoinkäymiset, sekä ilmeisesti vahvana vallitseva köyhyys joka heijastuu huijauksina ja pakkomyymisenä leimasivat meidän vierailuamme.
Vastoinkäymisten päivän pelastivat Balin lautalla tapaamamme aussit, jotka tarjosivat meille bisset, laukoivat kiinalaisia sananlaskuja ja osottivat meressä hyppelehtivät delfiinit. Samaiset kaverit ostivat myös paikallisilta kaksi häkkilintua vapauttaakseen ne takaisin luontoon.
Viimeinen viikko Indonesiassa tullaan viettämään Balin ympäristössä ja oikein hyvillä mielin.
Saapuminen Gili T:ltä Lombokiin oli täynnä seikkailua. Venematkan jälkeen vastassa oli kasa kauppamiehiä, joiden puheista satuttiin poimimaan idea vuorelle kiipeämisestä. Joonaksen kanssa oltiin alustavasti mietitty, että joku tällainen juttu olisi siisti kokea, kenties Borneon saarella… Lähdeltiin kuitenkin kuuntelemaan jäbien tarjoukset ja ennenkuin huomasimmekaan oli laukut pakattuna hevoskärryyn kohti toimistoa.
Bookattiin itsellemme Indonesian toiseksi suurimman vuoren Rinjanin puolivälin valloitusmatka. Myyjä heitti läpällä et kai teillä kuntoa on ja me vaan naureskeltiin. Itse ei kyllä ollut hajuakaan mihin soppaan sitä oli kauhansa heittänyt. Retki tingittiin 1150000 rupiaan eli 70€ per henkilö sisältäen kyydin Senaruun (1,5h), yhden yön ”hotellissa”, varusteet, oppaan, kaksi kantajakokkia, yön teltassa ja ruuat vaelluksen ajaksi.
Illalla majoituspaikassa meille valkeni, että vaeltaminen onkin itseasiassa laitonta näin sadekauden aikaan. Opas (nuori jannu) tuli pitämään meille hyvin sekavaa infotilaisuutta jossa hän vakuutti ettei me tavitakaan mitään toivomiamme varusteita ja että kuumille lähteille pääsy (joka meille oli myös luvattu) ei luultavasti onnistuisi koska maasto saattaisi olla liian vaarallinen. Hämmenyksen vallatessa painuimme pehkuihin ja heräsimme samoissa fiiliksissä huonosti nukutun yön jäljiltä.
Retkiaamiaiseksi banaanipannari ja 5.30 taskulampun valossa tarpomaan. Eka taival mentiin aikamoista haipakkaa eikä syke laskenut missään välissä. Parin etapin jälkeen joutui vakavissaan miettimään että onkohan minusta tähän. Nousu jyrkkeni ja tahtia hieman laskettiin jolloin aloimme onneksi saamaan rytmistä kiinni. Meidän oppaamme Joe alkoi käydä tutummaksi ja luotto häneen kasvoi kun näki kuinka sujut hän reitin kanssa oli ja miten kepeä hänen askeleensa oli.
Lounastauko meillä oli pilvien tasolla, noin kuuden tunnin ylämäkikävelyn jälkeen. Kantaja jäbät keittivät teet, loihtivat herkulliset nuudelikeitot tomaattikukkineen ja kuorivat jälkkäriksi kokonaisen ananaksen. Ystävällissilmäiset miehet saivat meiltä kyllä kaiken kunnioituksen niin kokintaitojensa kuin muunkin avun suhteen. He siis kantoivat olallaan keppiä, jonka molemmissa päissä oli korit täynnä meidän retkivarusteitamme ja ruokaa.
Lounastaulla otin pikapäikkärit auringossa apinoiden pyöriessä ympärillä, kunnes oli taas aika jatkaa matkaa. Juttelimme Joen kanssa ja hän kertoi töiden olevan Indonesiassa tiukilla ja että hänkin oli aloittanut oman uransa ensin kantajana. Kyselimme hänen haaveistaan ja hän sanoi ettei hän haaveile muusta kun että voisi opiskella vähän lisää ja sitten katsoa mitä tehdä. Kun kysyimme Joelta paikallisten tavasta hymyillä paljon ja olla iloisia hän kertoi sen olevat ainut mahdollisuus mikäli haluaa pysyä onnelisena. Viisaita sanoja nuoren miehen suusta.
Sää suosi meitä koko päivän ja huipulla näkymät olivat uskomattomat. Fiilistä lisäsi tunne oman itsensä voittamisesta. Uskomattomiin asioihin sitä voikaan yltää kun vaan uskaltaa lähteä kokeilemaan. 2600 metrin korkeudessa näkymän muodostivat kraateri ja järvi, jonka keskellä viimeksi 2012 vuonna purkautunut tulivuori. Uskomaton paikka!
Illalla auringonlasku jäi pilvien taakse. Kömmimme telttaan aikaisiin uupuneina päivän taivalluksesta. Yöllä tuuli yltyi todella kovaksi ja välillä aidosti pelotti lähteekö teltta kohta
kiellekkeeltä alas. Myös rankkasade piti salamoineen hereillä ja paluumatkan onnistuminen märässä maastossa huolestutti. Auringon laskettua lämpötila laski ehkä noin kymmeneen asteeseen ja kaverit vähän palelivatkin. Lähinnä odotimme aamua, että voisi jo nousta ylös.
Aamulla pilvet ja kosteus olivat ympärillämme niin, ettei näkyvyyttä ollut yhtään. Aamiksen jälkeen paluumatka alkoi kivikolla ja jatkui mutaisella polulla jota pitkin liusuttiin alaspäin. Tahti pysyi sutjakkaana ja monessa kohtaa ihmettelimme miten tästä oikein noustessa oli selvitty. Pääsimme kannustamaan paria nousuvaiheeessa olevaa seuruetta ja saatoimme vain toivoa että heilläkin kävisi tuuri kelin suhteen jotta maisemat avautuisivat.
Jalkoihin iski jumi onneksi vasta maalissa, luulen et tääkin oli joku alitajunnan juttu, sillä aamulla yhdeksän tunnin nousu ei vielä tuntunut missään. Seuraava päivä rankaisi sitäkin kovemmin mutta muistettiinpa missä sitä oltiin oltu. Tipattiin jäbiä vielä 100000/hlö ja kiitettiin nöyrästi kokemuksesta jonka he meille mahdollistivat. Mieletön retki!
Viikko vierähti Gili Travangan saarella leppoisissa merkeissä. Päiväohjelma noudatti simppeliä kaavaa: Aamupalaksi munakkaat ja kahvit Fanny Homestayn terassilla, rasvat ihoon ja rannalle, kolmen aikaan takaisin kotiterassille iltapäiväaurinkoon paistattelemaan, pimeän laskeudettua iltatorille syömään paikallisia herkkuja. Siinäpä se elämä kaikessa helppoudessaan.
Koko viikko suunniteltiin snorklaamaan lähtöä ja kun vihdoin saatiin aikaiseksi, niin myrskyhän siitä syntyi. Vasta paluumatkalla se vesi piiskasi veneeseen myös taivaalta jättiaaltojen lisäksi. Snorklausspoteissa päästiin kuitenkin vielä kivasti katselemaan koralleja ja kaloja. Nähtiin myös muut Gilin saaret Meno ja Air, jotka kuitenkin vaikutti niin super rauhallisilta että me päätettiin pysyä Travangalla. Pienemmät saaret sopisivat täydellisesti romanttiseen lomaan tai omaan rauhoittumiseen.
Gili Travangalla vallitsee kolme sääntöä.
1. Ei poliiseja
Lepposassa menossa poliisien puuttumista ei kyllä ota edes huomioon. Saari on pieni yhteisö jossa hymyjä ja ystävällisyyttä ei puutu. Paikallisilla olikin hassu tapa kysellä jo valmiiksi että ”how are u doing tomorrow”. Ei kai siihen nyt voi muuta kun hyvällä vastata, joten seuraava päiväkin tulee samalla sinetöityä onnistuneeksi.
2. Ei koiria
Koiria ei saarella tosiaan näkynyt yhen yhtä, mutta kissoja sitäkin enemmän. Useat liikkeet keräsivätkin rahaa kissojen hyvinvoinnin parantamiseksi. Sääliä herätti se, että näiltä kateilta katkaistaan hännät pois ja iha vaan tavan vuoksi.
3. Ei moottoriajoneuvoja
Kolmas sääntö vaikuttanee eniten saaren rauhalliseen ja leppoisaan menoon. Pienellä saarella moottoriajoneuvoja ei tarvita, sillä välimatkat ovat lyhyitä. Hevoskärryt auttavat tavaran -ja turistienkuljetuksessa ja saaren toiselle puolelle on helppo polkaista fillarilla.
Unelmakohteeseen saavuttu. Itselle Bali on ollut must go kohteiden listalla aina. Nyt voi tuulettaa hyvillä mielin sillä tiedossa on kolmisen viikkoa rantaelämää.
Balilla otettiin kentältä taksi ytimeen jossa ekana ihmisinä bongattiin kaksi akatemia kaveria kynsihoidosta. Maailma on kyllä pieni!
Parin hintakyselyn jälkeen päätettiin majottautua hotelliin, missä
Joonas asui maailmanympärysmatkallaan. Kiva simppeli paikka omalla uima-altaalla. Aamulla oli ihan mielettömät
fiilikset herätä auringonpaisteeseen ja lähdettiinkin heti rannalle. Oltii vähä turhan ahneita auringolle, sillä biitsillä
vierähti koko päivä päivä ja palovammat olin sen mukaisia.
Kahden yön jälkeen seurueemme kasvoi, kun Ninja tuli kesälomalle. Ihan huippua saada tyttö mukaan remmiin ja seikkailuihin.
Balilla kauppamiehet dominoivat
aika vahvasti katukuvaa. Krääsäkauppoja on älyttömästi ja tavara niissä kaikissa on pitkälti samoja riepua ja laukkuja. Kojuja voisi välillä kierelläkin, mutta myyjien hyökkääväisyys saa aikaan lähinnä vastareaktion, jolloin pyrkii välttelemään katsekontaktia ja kävelemään vikkelästi ohi. Täällä tinkiminen on myös osa kaupankäyntiä.
Omat mielikuvat bungaloveista, chillistä menosta ja paratiisista ovat käyneet toteen nyt, kun saavuimme Gili Travangalle parin tunnin venematkan päähän vilkkaamasta Balista. Tällä pikkusaarella ei ole
autoja tai mopoja vaan jengi fillaroi tai ottaa alleen hevoskärrykyydin. Pimeän tullen rakennetaan ruokatori, mistä saa tuoretta kalaa ja muita paikallisia eväitä tosi halvalla. Päivät täällä
ollaan vaan nautittu auringosta ja olemisesta.
Matka Pangandaraniin oli melkoista pompotusta minivanin kyydissä. Bussi kierteli kaikkien pikkukylien kautta ja kävi hakemassa ihmiset kyytiin kirjaimellisesti kotiovelta. Paljoa unta matkalle ei mahtunut.
Panorama guest housen herkulliselta lettuaamikselta oli hyvä lähteä tutkimaan luonnonpuistoa, joka erkani isona niememä hiekkarannan päädystä. Kierreltiin puistossa pari tuntia seuraillen apinoita ja bambeja sekä tutustumalla viidakkoon muunmuassa liaaneja testaamalla. Puistossa erityisiä oli tippukiviluolat. Luoliin oli jännä sillä ne oli iha pimeitä ja mielikuvitus alkoi kehittelemään ajatuksia leppakoista ja muista eläimistä. Sisäänpääsy puistoon oli 25 000 rupiaa.
Seuraavalle päivälle bookattiin skootteriretki Green Valleylle ja Green Canyonille, joiden perässä Pangandaraniin alunperin saavuttiinkin. Superharmillisena takaiskuna Joonas ei kuitenkaan päässyt lähtemään jo useamman päivän kiusana olleiden mahavaivojen takia. Herrasmiehenä J lähetti mut kuitenkin reissuun ja pääsin ottamaan skootterin alle kohti vesiputouksia. Retki paljastuikin varsinaiseksi skootterisafariksi, sillä ajelimme mitä hauskempia offroad reittejä viidakkoon rakennettujen kylien keskellä. Pääsin myös hurauttaa kapean riippusillan yli! Mulle alkoi selviämään meidän iskän moottoripyörävillityskin ihan uudella tapaa, sillä olihan se kruisailu älyttömän hauskaa!
Matkalla pysähdyttiin puunukentekijän luona hämmästelemässä käsityötaitoja ja saatiin myös kookokset nautittaviksi -suoraan puusta tietenkin. Tutuksi tuli myös puuhunkiipeäjien ammattiryhmä jotka kipuavat palmuihin viiltäekseen kukintoa joka tuottaa ruskeaan sokeriin tarvittavaa makeaa nestettä. Pääkohteista ekana vastaan tuli Green Valley. Pienen kävelyn jälkeen metsästä avaitui upea joki pienine vesiputouksineen. Valleyssä pääsimme mm. uimaan luolaan ja sukeltamaan vesiputouksen alle. Livuimme virtausta pitkin rauhassa aina alkupisteeseen saakka, jossa nautimme perinteisen indoneisalaisen lounaan.
Green Canyonissa veneilimme kanjonin suulle. Maisema oli epätodellinen. Ympärillä korkeat kalliot, joiden päällä vihreät lehvystöt ja vesiputouksia siellä täällä. Liikuimme uiden ja koviseinämiä pitkin vastavirtaan kanjonin perille saakka, josta sitten laskeuduimme virtauksien mukana takaisin. Ihan mielettömän hieno kohde. Ainut ja pitkä miinus oli Joonaksen sairastaminen ja kotiin jäänti 😦
Pimeän tullen jännitys alkoi tiivistymään yöbussiin ehtimisen takia. Kotimatkalla pysähdyttiin varmistamaan vielä aikatauluja ja kruisattiin äkkiä majapaikkaan pakkaamaan mun kamat. Ystävälliset oppaat heittivät meidät vielä skoottereilla rinkkoinemme pysäkille. Jäbille isot kiitokset kaikesta! Bussiin ehdimme ja seuravana päivänä sitä oltaiskin jo Balilla.
Kuala Lumpurissa vastassa oli multikulttuurinen väestö, kosta kuumuus ja halvat hinnat. Lentokentältä löysin tieni vaivattomasti keskustaan, josta nappasin taxin hostellille. Reggae Mansion sijaitsi China Townissa, mutta kyytini pudotti minut kahdesta hostellista väärän luokse. Ilta oli jo pimentynyt ja kun kaikkia katuja ei ollut valaistu myönnän vähän pelänneeni kävelymatkalla oikeaan majapaikkaan. Hostelli osoittautui tosi siistiksi ja parasta oli että neljän dormissa kaikilla oli ikään kuin oma leveä sänkyluola verhoineen joka tarjosi mukavasti yksityisyyttä.
Illalla kysyin yhtä reissaripoikaa jonka näin kirjautuvat sisälle samaan aikaan itseni kanssa liittymään seuraani illalliselle kun ulos lähteminen yksin ei houkuttanut. China Townista löytyi halpa ruokailualue, josta maisteltiin kanacurryt 7 ringeten hinnalla, joka vastaa noin 2 euroa. Ihanan halpaa Australian jälkeen!
Lyöttäydyin kahden sveisiläisen huonetoverini matkana ja kiersimme koko ensimmäisen päivän kaupunkia. Valokuvia kuuluisilta Twin Towerilta, jotka ovat maailman korkeimmat identtiset rakennukset. Illalla päädyttiin taas China Towniin markkinoille, sekä ruokailemaan ekana iltana hyväksi havaittuun corneriin.
Twin towers
Seuraavana päivänä bookkasin itseni Kuala Lumpurin 7 ihmettä –nimiselle kaupunkikierrokselle, josta sain oppaalta hyvän diilin. Houkuttelin huonetoverit matkaani ja voila, kierros oli minulle ilmainen. Näimme 200 vuotta vanhan kiinalaisen temppelin, sodan uhrien kunniaksi rakennetun muistomerkin, Kuala Lumpurin museon, Little Indian, moskeija, kuninkaan linnan, teräsesinetehtaan sekä Batu luolat. Luolaan sai kiivetä melkoisesti portaita, joilla keikisteli ja juoksenteli pikkuapinoita. Ennen kiipeämistä nautimme curry lounaan, jonka söin paikallisten tavoin ainoastaan käsiä käyttämällä –yllättävän vaikeaa! Bussia odotellessa otin vielä intialaistyylisen hennatatuoinnin käteeni, jonka paikallinen tyttö taiteili vakain käsin. Päivä oli pitkä, mutta antoisa. Oppaamme A.J antoi minulle vielä vinkkejä Perhentian saaria varten, jonne olin päättänyt mennä viettämään viimeiset lomapäiväni.
Portaat ylös luolalle
Kiinalainen temppeli
Viimeinen kaupunkipäivä Kuala Lumpurissa meni maailman toiseksi parhaaksi rankatussa ostoskeskuksessa. Mukaan tarttui pari paitaa ja sandaalit. Keskus oli kyllä vaikuttava nähdä ihan vaan katselumielessäkin. Illalla minun oli määrä hypätä yöbussiin kohti Malesian itärannikkoa.
Bussiasemalla tutustuin Alexiin, jonka kanssa oltiin menossa samaan suuntaan. Minä nukuin yön melko hyvin bussissa ja aamulla ehdimme juuri sopivasti ensimmäiseen klo 7 lauttaan kohti Perhentian saaria. Jäimme kyydistä Long Beachilla, jossa tovin kestäneen majoituksen metsästämisen jälkeen saimme vihdoin kohtuuhalvan dormihuoneen. Kalustukseen kuului kerrossängyt, suihku ja wc, sekä sähkötkin olivat päällä yli puolet vuorokaudesta.
Long BeachViimeisen illan kala-bbq
Perhentian saarella päivät menivät pääasiassa aurinkoa palvoessa ja ihanista ruuista nauttiessa. Kalacurry ja snikersbanaanipirtelö nousi mun suosikkilistoille. Asiakaspalvelu ravintoloissa tosin aiheutti minussa hilpeyttä, toisissa ärsytystä, sillä tarjoilijat mm. istahtivat samaan pöytään ottamaan tilauksen eivätkä kokeneet heidän ongelmakseen jos asiakas sai muuta kun tilasi. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että maassa maan tavalla.
Yhtenä päivänä lähdettiin snorklausretkelle, joka osoittautui kyllä ihan Great Barrier Reefin veroiseksi. Päivään mahtui kuusi eri kohdetta, jossa vastaan tuli perus korallien ja kalojen lisäksi riuttahaita ja varmaankin satavuotias merikilpikonna. Veden alla kyllä viihtyy! Seuraavalla reissulla haluan suorittaa sukelluskurssin, jotta pinnan alla pääsisi vähän syvemmällekin. On se vaan upea maailma.
Maisemat lautalta saarelle
Sunnuntaina alkoi sitten kolmen päivän matkustus kohti koko Suomea. Iltapäivällä lauttaan ja itku silmässä kohti satamaa. En oikein tiennyt onko ne lähtemisen kyyneleet ilosta vai surusta. Yöbussilla Kuala Lumpuriin, josta kyyti lentokentälle. Kentällä minun tuli viettää ihan koko päivä kuuteen asti, kunnes kolmen aikaan selvisi että se olikin väärä lentoasema. Lentokenttäbussilla aseman vaihto, jossa paljastui että lentoni ensimmäiseen vaihtopaikkaan eli Kiinaan on myöhässä. Yhtiö siirsi minut ilokseni suoralle lennolle Amsterdamiin, mutta tämä tarkoitti vielä kuuden tunnin lisäodotusta Kuala Lumpurissa. Päivästä selvittyä uni koneessa maistui. Amsterdamiin saapuessa tuntui koti jo tosi läheiseltä enkä meinannut malttaa enää olla aloillani. Viimeinen lentoponnistus ja sitten olikin jo äiti vastassa kentällä. Hän julisti heti minulle maastapoistumiskiellon jota lupasin noudattaa ainakin seuraavat pari kuukautta. Äiti olisi toivonut vähintäänkin paria vuotta. Kotiinpaluu oli kyllä ihanaa ja ruokapöytään istuessa tuntui kun en olisi poissa ollutkaan. Ihan älyttömän nopeasti sitä palautuu arkeen! Reissuni oli kertakaikkisen upea, mutta kyllä perhe ja ystävät saavat minut vieläkin onnellisemmaksi. Niin se vaan menee että lähelle nähdäkseen on välillä mentävä kauas. Kesästä tulee hyvä, mutta myös seuraavan reissun suunnittelu on jo käynnistynyt..
Siskoiiris's Blog 